Sähköpostiin on tullut viesti. Siinä sanotaan, että naisilla suotavaa on siisti pukeutuminen ja bisnesasu. Paitsi Andorraan, sinne ei kannata lähteä korkokengillä.
O'ou. Varataanko toimittajille erivapaus pukeutua miten sattuu ja viis veisata jakkupuvuista? Riittääkö, jos reppuun pakkaa pussillisen avointa mieltä, niin kuin Eero Ylitalo väitti tekevänsä?
Ja mitä oikeastaan tarkoittaa työmatka? Miten semmoisella käyttäydytään, ja mitä minä, paikallislehden toimittaja, siellä teen? Raportoin sangrianhuuruisista illanvietoista? Kerron, kuinka yhteiskunnan rahoilla hummataan pitkin vuoria ja saaria?
Äh.
Viimeisin leima passissani on Indonesiasta, sitä edellinen kai Etelä-Afrikasta. Hätäinen viikon matka Euroopan sisällä alkaa sittenkin tuntua ihan oikealta reissulta. Semmoiselta, jota kuuluu vähän jännittää.
Jännittää sitä, että vastaan voi tulla ihan kuka tahansa, sanoa ihan mitä vain, ja se voi johtaa mihin tahansa lopputulokseen. Ja siinä pitää sitten osata käyttäytyä jotenkin jouhevasti.
Tunturiosaaja-hankkeessa yritetään keksiä, miten Leville ja Ylläkselle ja vähän muuallekin saataisiin tarpeeksi ihmisiä töihin.
On aika helppo sanoa, että kaikkea on jo yritetty. On ollut tunturiveturia, on ollut telttoja pystyssä siellä ja markkinointikampanjaa tuolla.
Helposti voi sanoa senkin, ettei niitä työntekijöitä auta Mallorcalle mennä miettimään. Ei se kumminkaan onnistu. Kannattaisi mieluummin käyttää sekin aika hyödyksi.
Ja jatkaa sitten niin kuin aina ennen.
Kun lentää hetkeksi tavallisen ulkopuolelle, hoksaa, että se tavallinen ei olekaan mikään maailman tapa ja Jumalan sana. Eikä itsekään ole se, joksi itseään luuli. Hyvällä tuurilla se voi johtaa uuteen tapaan tehdä juttuja.
Siksi kai näitä reissuja tehdään. Pakkaan avoimen mielen. Jakkupukua en.
