Lomalle menneisyyteen

Alkoi jo väsyttää. Bussilla sinne, esitteitä, puhetta, ruokaa, bussilla tänne, esitteitä, bussilla tuonne. Pikkuisen unta, aamupalaksi appelsiinimehua ja taas bussiin, lentokentälle.

Koneessa joka kolmas istuimensuoja oli kivasti keltainen, joka kolmas vihreä ja loput punaisia. Eläkeläinen kipusi kyytiin tennissukissaan, lenkkareissaan ja teinireppu selässään.

Kun vain hetkisen saisi rauhoittua, antaa ajatusten olla ihan hissuksiin. Iltapäivän mielentila painoi silmät kiinni. Pää retkahti kai ikkunaa kohti. Pian oltaisiin Mallorcalla.

Palmuja, hiekkarantaa, laivoja, ihmisiä tennissukissa. Vai?

Meni kymmenen minuuttia, meni toiset, nostin pään takaisin hartioille. Edelleen ikkunasta näkyi tukevasti Barcelonan lentokentän asvaltti.

Meni tunti. Meni vähän yli. Sitten täti sanoi kaiuttimista, että ulos. "Johan siellä Mallorcalla oltiinkin", bussissa hymähdeltiin. Jo.

"Sen nämä matkat ovat opettaneet, että mitään ei kannata suunnitella. Ei ostoksia, ei rantaa. Sitten ei tule pettymyksiä," Leila Hurtig Lapin Matkailuopistosta tokaisee, kun ohjelmasta katoaa taivaan tuuliin puolentoista tunnin vapaa hetki.

Toinen yritys. Tennissukat, lenkkarit ja me kaikki muut nousemme uudestaan kyytiin. Pienen meren jälkeen alhaalla näkyy ruskeaa ja sitten harmaata. Harmaita peltoplänttejä, harmaita taloja.

Harmaa lentokenttä ottaa vastaan. Ja vesisade. Betoni muistuttaa Itä-Saksasta. Saksasta muistuttavat myös AirBerlin-halpalentoyhtiön mainokset, sekä kentän seiniin teipatut mainokset. Geniessen sie, bitte.

Paikka on vähän kuin Sotsi, jostain vuosien takaa, sellaiselta ajalta, jolloin minua ei vielä ollutkaan.

Ison Riu-ketjun hotellilla ajatukset valuvat Viking Linen Rosellalle. Kokoustilan viininpunainen kokolattiamatto särisee silmissä kuin telkkarin lumisade. Hyllyllä on VHS-videosoitin. Seinät ja tuolit on nekin kuorrutettu punaista tavoittelevilla sameteilla.

Henkilöstöresurssijohtaja kertoo, kuinka hotellinjohtajan pitää viikon aikana tervehtiä jokaista asiakasta. Se on hyvä. Sittenkin eturivissä leuat alkavat painua. Niin takarivissäkin.

Tällaiset työmatkat ovat matkustamisen, auringon ja maisemien tuhlausta. Väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Vaan kun ruotsinlaiva on jätetty taa, läppärit ja laukut heitetty hotellin valkoisille lakanoille, ja eteen katettu lasillinen sangriaa, oliivit, juustot, ravut, makkarat ja perunat, niin eipä väsytä enää.

Eikä kaupunki näytä enää Itä-Saksalta tai Sotsilta, ei Ruotsinlaivalta. Sympaattiset kujat risteilevät jännien kauppojen sivuitse. Rastapäinen veikko haluaa myydä typerän näköisiä muovisia silmälaseja.

Sangriaa tilataan toinenkin kannu. Ei 12,5 litraa kuitenkaan, vaikka ehdotan. Kyllä se tästä jampakoituu.

Uusi hammasharja, kiitos!

Mikä on kolmen tähden ja neljän tähden hotellien ero? Neljään tähteen sisältyy hammasharja ja -tahna. Kiitos siitä ja lepää rauhassa Saigonin hotellin rispaantunut ja hyvin palvellut hampaidenpuhdistin. Neljän tähden huoneessa tarjolla lisäksi tyylikkään mustiin puettuja nenäliinoja, kampa, suihkuhattu, kengänkiilloke ja parranajosetti. Shampoot tarjoillaan keltaisina, suihkugeelit sinisinä. Mutta miksi, oi miksi, jokaisessa hotellissa on samoja (yhtä pahoja) karkkeja tarjolla?

Lapille autonomia!

Andorra on ihmeellinen valtio.

Turisteja mahtuu 468 neliökilometrille vaikka ja kuinka. Tarkalleen ottaen 9 miljoonaa vuodessa. Heistä moni haluaa hiihtää. Rinnettä riittää sen 300 kilometriä ja hissejä sen verran, että ne kaikki yhdessä kuljettavat 150 000 hiihtäjää tunnissa.

Hissipoikia siis tarvitaan. Ja heitä saadaan helposti Etelä-Amerikasta. Kun Chilen ja Argentinan vuorilla talvi päättyy, se alkaa Andorrassa. Miten kätevää! Lähes koko sesonkityövoima tulee ulkomailta, Espanjasta, Ranskasta ja Etelä-Amerikasta.

Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Yritys kertoo valtion viranomaisille ennen kautta, paljonko työvoimaa tarvitaan, ja valtio kirjoittaa lapun, jossa luvataan ehkä kymmenen vähemmän. Kun kausi päättyy, ulkomaalaiset menevät kiltisti takaisin koteihinsa.

Hiihtolaaksoista on lyhyt matka kiemuraisia teitä myöden laakson pohjalle pääkaupungin Andorra la Vellan kohinaan. Ruuhkiakaan ei kuulemma ole, gondolit kun vetävät hiihtäjiä ylös rinteisiin sellaista vauhtia, ettei autoilu kannata.

Siellä kattilan pohjalla taivasta tavoittelee lasinen kärki, Caldean valtava kylpylä, jonka sisällä alkaa pelottaa. Kaiuttimista jylisee fantasiaelokuvien maailmanpelastuskohtaukselta kuulostava sinfoniaorkesterimusiikki, ja alle avautuu 25 000 neliötä vuorten kuumien lähteiden vettä.

Rauhaa rakastavat ranskalaisturistit kylpevät aamupäivisin, vilskettä himoavat espanjalaiset iltaisin. Venäläisiä tupsahtelee kasvava määrä siihen sekaan. Miten kätevää sekin! (Tosin 150:sta henkilökunnan jäsenestä vain yksi osaa venäjää.)

Vähempikin saa tunturilappilaisen sekaisin.

"Lapille autonomia!" projektikoordinaattori Niina Uusimaa julistaa. "Siitähän olisi vaikka mitä hyötyä, mutta ainakin nyt verovapaus."

"Ferrarin myymälä Enontekiön lentokentälle!" visioi Enontekiön Kehityksen toimitusjohtaja Elina Vammavaara.

Aika jatkaa matkaa, siis.

MIssä minä olen?

Anteeksi vain Andorra, mutta tämä arvokkaasti harmaantuneelta, suu korvissa asiakastaan palvelleelta vanhalta herralta ostamani kulmistaan jo kupristunut postikortti ei aivan vastaa silmieni eteen avautuvaa todellisuutta.

Silmämääräisen arvion perusteella Andorraan ostoksille tuleva espanjalainen, ranskalainen tai venäläinen haluaa ranteeseensa kiiltävän, kalliin tai vähintäänkin värikkään kellon, taskuunsa uusinta huutoa olevan kameran, jalkaansa nahkakengät ja laukkuunsa kartongin tupakkaa.

Käteen jäi

Toistaiseksi Tunturi-Lapin työvoimiston opintomatkasta on jäänyt käteen kaksi tyylikästä mustaa tuubia, joiden sisältöä huonosti Espanjaa taitava vaan arvailee. Kengänkiilloketta, sinistä suihkugeeliä ja suihkumyssyjä kaksin kappalein. Jännityksellä odotan, josko Mallorca toisi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä, vaikkapa hammasharjan. Edellinen hotellihammasharja kun uhkaa sanoa työsopimuksensa irti.

Blogilla taivaaseen

Mitä vampyyri sanoi tullessaan ravintolaan? Ottaisin litran kokista.

Siihen se ilta päättyi, kera jonkinlaisen raejuustovanukkaan.

Vanukkaan takaa oli vaikea nähdä, että Puigcerdasta, 9400 asukkaan kylästä espanjalaisturistien suosimassa Pyreneiden laaksossa, oli tullut julkkis.

Puigcerdassa vieraili eilen ja tänään ihmisiä, joilla on valtaa: National Geographics -lehden, Lonely Planetin ja muiden silmäätekevien matkailuvaikuttajien bloggaajat tutustuivat kaupunkiin alueen turismitoimiston kutsumana.

Klikkauksia sata tuhatta. Yhdellä blogilla. Ja niitä oli kymmenen. Fantastico! Nuria Vidal, hotelliyhdistyksen johtaja iloitsi. Mutta ei hän ainoastaan iloinnut.

Olisin halunnut tehdä sen sadannen tuhannen ensimmäisen klikkauksen. Katsoa, mitä maailman parhaat bloggaajat sanovat laskettelu-, vaellus- ja lomalaaksosta Ranskan rajalla.

Ei. En löytänyt sanaakaan.

Joo, tiedän kyllä, että en kuulu KVG-sukupolveen, joka illallispöydästä hyppää 3g-verkkoon selvittämään, mitä eroa on katalonialaisella herkulla Crema catalanalla ja ranskalaisten Creme bruleella. Mutta kai minun pitäisi yksi blogi löytää, jos tiedän, kuka sitä ylläpitää.

Tunturilappilaisia bloggaajien kestitseminen innosti. Ehkäpä mekin voisimme kutsua koko maailman lomarahojen käytöstä päättävät vaikuttajat propagoimaan tunturiemme puolesta.

"Saimme ison julkisuuden tänään, mutta entäs huomenna?" Vidal kysyy.

Asiakkaita ei saa yhdellä Lonely Planetin positiivisella blogitekstillä, joka on jo seuraavana päivänä valunut sisältökasan pohjalle, näkymättömiin.

"Meillä pitäisi olla bloggaaja joka päivä."

Jos bloggaajia oikeasti riittäisi jokaiselle vuoden päivälle, mitä tapahtuisi rauhalle, josta laakso elää?

Tunturi-Lappin näkökulmasta 285 ravintolan ja parhaimmillaan sadan tuhannen päiväkävijän matkailukeskittymä ei edusta varsinaista luonnonrauhaa. Parin tunnin automatkan päässä asuville barcelonalaisille laakso on sittenkin juuri sitä, mitä Lappi espoolaisille.

Cerdanyan laakson turismitoimiston johtaja Eduard Correa näyttää tutkimusta, jonka mukaan laaksossa kävijät pitävät paikkaa nyt vaikeammin saavutettavana ja vähemmän rauhallisena kuin vuonna 1994.

Siinä on ristiriita.

Onnistunut markkinointi sattuu omaan nilkkaansa. Liikenneruuhkat Barcelonantiellä lisääntyvät, samoin kuin ihmiset Espanjan ensimmäisen hiihtohissin ympärille rakennetuissa laskettelukeskuksissa ja maan vanhimmalla golfkentällä.

Pyreneille, Cerdanyaan kipuavassa bussissa Lapland Hotelsin operatiivisten toimintojen johtaja Esa-Matti Tamminen sanoi, että hotellin kannalta tärkeintä on, että ovesta sisään astuvan asiakkaan ensivaikutelma vastaa niitä odotuksia, joita markkinoinnilla on luotu.

Se toiminee muussakin kuin hotellissa. Koskemattomat hanget eivät saa olla tallattuja lumikasoja.

Vesi on hyi

Ennakkoluuloton hanavesitutka huomioi: asteikolla Suomi-maailma, Barcelonan vesijohtovesi on PAHAA. Ehdotan, että Kolarin Kurtakon kylän yli tulvivasta kaivosta tehdään vientibisnes.

Venga vamos!

- Meillä Espanjassa järjestetään Pamplonan härkäjuoksu, feria del toro, mutta miksei voitaisi järjestää feria del poro, porojuoksu? Finpron vanhempi konsultti Sami Auvinen lohkaisee Barcelonan lentokentältä kaupungin keskustaan johtavalla moottoritiellä.

Seuraavaksi hän viittoo bussin vasemmalla puolen taivasta kohti venyvää Hesperia-hotellia, jonka päällä seisoo ufoa muistuttava lisäke.

- Eikö tuo sopisi sinne teidän kairaan hyvin?

Ymh.

Auvinen ottaa matkanjohtajan tehtävän tosissaan. Reissun tarkoitushan on keksiä uusia ideoita tunturilappilaiseen matkailuun.

Kellon viisari lipoo Suomen aikaa iltakymmentä. Kauimmainen 12:sta matkustajasta, Elina Vammavaara on hypännyt autoonsa Hetassa aamukahdeksalta. Silti yksikään käsi ei nouse, kun Auvinen kysyy, kuka jättää illan tapakset väliin.

Barcelonan 24-asteinen ilma muistuttaa, miltä tuntuu, kun maailmaa vastaan ei tarvitse taistella sadetakilla, villapaidalla ja sisulla.

- Linnunmaitoa, joku sanoo.

Skootterit pujottelevat pimeitä katuja. Puoli joukkuetta säntää kadunvarren aina auki -kauppaan vesiostoksille. Kahdella äidillä on jo ikävä kotiin jääneitä lapsia. Punaisten yhteiskäytössä olevien kaupunkipyörien valot tuikkivat vastaan.

Hetken päästä jokainen on rauhoittunut tapas-baarin pöytään ihmettelemään herkkuja: pieniä vihreitä paprikoita, espanjalaista ilmakuivattua kinkkua, tomaattileipäsiä, paistettuja valkosipulisia perunoita, mustekalarenkaita, friteerattuja artisokkia ja hanhenmaksaa, venäläistä salaattia. Ja mantelijäätelöä, nam!

Mennään jo eteenpäin! Venga vamos!

Sinne siis! Tunturilappilaisten kone lennähtää Rovaniemeltä maanantaina Helsingin kautta Barcelonaan, josta 13 matkaajaa jatkavat bussilla La Molinaan, Andorraan, takaisin Barcelonaan ja sieltä lentsikalla Palma de Mallorcan kaupunkiin.

Apua!

Sähköpostiin on tullut viesti. Siinä sanotaan, että naisilla suotavaa on siisti pukeutuminen ja bisnesasu. Paitsi Andorraan, sinne ei kannata lähteä korkokengillä.

O'ou. Varataanko toimittajille erivapaus pukeutua miten sattuu ja viis veisata jakkupuvuista? Riittääkö, jos reppuun pakkaa pussillisen avointa mieltä, niin kuin Eero Ylitalo väitti tekevänsä?

Ja mitä oikeastaan tarkoittaa työmatka? Miten semmoisella käyttäydytään, ja mitä minä, paikallislehden toimittaja, siellä teen? Raportoin sangrianhuuruisista illanvietoista? Kerron, kuinka yhteiskunnan rahoilla hummataan pitkin vuoria ja saaria?

Äh.

Viimeisin leima passissani on Indonesiasta, sitä edellinen kai Etelä-Afrikasta. Hätäinen viikon matka Euroopan sisällä alkaa sittenkin tuntua ihan oikealta reissulta. Semmoiselta, jota kuuluu vähän jännittää.

Jännittää sitä, että vastaan voi tulla ihan kuka tahansa, sanoa ihan mitä vain, ja se voi johtaa mihin tahansa lopputulokseen. Ja siinä pitää sitten osata käyttäytyä jotenkin jouhevasti.

Tunturiosaaja-hankkeessa yritetään keksiä, miten Leville ja Ylläkselle ja vähän muuallekin saataisiin tarpeeksi ihmisiä töihin.

On aika helppo sanoa, että kaikkea on jo yritetty. On ollut tunturiveturia, on ollut telttoja pystyssä siellä ja markkinointikampanjaa tuolla.

Helposti voi sanoa senkin, ettei niitä työntekijöitä auta Mallorcalle mennä miettimään. Ei se kumminkaan onnistu. Kannattaisi mieluummin käyttää sekin aika hyödyksi.

Ja jatkaa sitten niin kuin aina ennen.

Kun lentää hetkeksi tavallisen ulkopuolelle, hoksaa, että se tavallinen ei olekaan mikään maailman tapa ja Jumalan sana. Eikä itsekään ole se, joksi itseään luuli. Hyvällä tuurilla se voi johtaa uuteen tapaan tehdä juttuja.

Siksi kai näitä reissuja tehdään. Pakkaan avoimen mielen. Jakkupukua en.