DDR:n armeijan verkkarit

Ne minä puin päälleni maanantaiaamuna, ihan vain osoittaakseni maailmalle, että en oikeasti jaksa välittää mistään pukukoodeista. Koristeeksi puin vielä kaikenkirjavat villasukat.

Ne verkkarit ovat sellaiset ruskeat ja vuosikymmenien takaiset, ystävältä saadut. Aika makeat, mutta ei nyt varsinaisesti mitään siistiä bisnespukeutumista.

Fillaroin töihin jopolla läpi sympaattisen aamupakkasessa kiiltelevän kylän ja aloin kirjoittaa.

Ruokatunnilla kunnantalolla mietin, että ehkä olisin sittenkin voinut pukea jotain muuta. Niina Uusimaa käveli yläkerrasta ihan siististi pukeutuneena ja levänneen näköisenä. Moikkasi iloisesti ja kysyi, miten kynä luistaa.

Jatkoin kirjoittamista. Andorra sitä, Mallorca tätä, mikä tässä nyt oikein on oleellista?

Fillaroin partiokokoukseen, vein rasteja metsään, hain niitä sieltä, fillaroin nuorisotalolle pelaamaan nintendoa ja vielä takaisin töihin. Täällä minä olen edelleen.

Viikko Espanjassa opetti kummalliseen työrytmiin.

Kummallista on sekin, että tämän blogin teksteistä huolimatta vain 17 prosenttia blogini kyselyyn vastanneesta oli sitä mieltä, että tuommoinen opintomatka on rahan tuhlausta. Ja huikeat 56 prosenttia uskoi, että matkalla keksitään jotain uutta ja hienoa.

Matkablogi sai viikon aikana 752 klikkausta, pikkuisen siis jäin maailman huippujen sadasta tuhannesta.

Lukekaa lehti. Hyvää yötä.

Hyödyllistä?

"Mitä mieltä sinä, noin ulkopuolisena, olet tästä matkasta?" Tunturi-Lapin Kehityksen Markku Mäkitalo heittää viattomasti ravintolaa kohti johtavien askeleiden lomasta.

Noooo, mitäs minä, no tuota noin, ainakin että, että on tämä ollut aivan, jaa pitääkö minunkin tästä olla jotain mieltä?

No, mitä nyt olen osallistujien kanssa jutellut, tuntuvat olevan tyytyväisiä, ja silleen.

Oikeasti. Onko tullut uusia ideoita? Millä niitä mitataan? Onko saatu vastauksia? Kuinka mitataan, onko 20 000 euroa käytetty hyvin ja tuottaako se jotakin?

Ei millään. Projektikoordinaattori Niina Uusimaa vakuuttaa saaneensa paljon uusia ideoita: työvoiman saatavuus ei ole vain työvoiman saatavuutta. Se liittyy esimerkiksi siihen, onnistummeko me alueena luomaan itsestämme tarpeeksi houkuttelevan kuvan.

Niin, nimenomaan alueena. Andorrassa kaikki ministeriöstä alkaen markkinoivat yhtä Andorraa, joka tosin tarjoaa kokonaisen maailman erilaisia vaihtoehtoja lomanviettäjälle. Baleaareilla markkinoidaan yksiä Baleaareja, jotka sisältävät monta erilaista lomakohdetta. Moni osallistujista on sitä mieltä, että niin pitäisi tehdä Tunturi-Lapissakin, paljon nykyistä enemmän.

Levi ja Kilpisjärvi ovat yhtä ja samaa matkailukohdetta, jonka tekee kiinnostavaksi se, että ne molemmat ovat samaa kohdetta, mutta antavat mahdollisuudet täysin erilaisiin lomiin, elämyksiin, majoitukseen, aktiviteetteihin.

Juuri nyt on mahdotonta mitata, johtaako opintomatka yhteistyön tiivistymiseen, julkisten ja yksityisten matkailutoimijoiden roolien muutoksiin, muutoksiin yksittäisten yritysten markkinoinnissa tai asiakaspalvelussa ja niin edelleen.

"No, varmaan ainakin näet nyt, että näillä matkoilla tehdään oikeasti töitä, ei nämä mitään lomia ole." Mäkitalo vielä sanoo ennen kuin viimeisen illan ruoka on lautasella.

Viisi kaksitoistatuntista päivää auttavat tosiaan arvostamaan matkatyötä säännöllisesti tekeviä.

Ne auttavat kummasti arvostamaan myös sitä hetkeä, kun voi itse keittää puuronsa, vetää kirkkaanpunaiset sadehousut ja sadetakin päälle, solmia oranssin sadehatun kaulan alta rusetille ja pyöräillä läpi sateisen kirkonkylän kirkonkellojen soidessa takavasemmalla.

Lomalle menneisyyteen

Alkoi jo väsyttää. Bussilla sinne, esitteitä, puhetta, ruokaa, bussilla tänne, esitteitä, bussilla tuonne. Pikkuisen unta, aamupalaksi appelsiinimehua ja taas bussiin, lentokentälle.

Koneessa joka kolmas istuimensuoja oli kivasti keltainen, joka kolmas vihreä ja loput punaisia. Eläkeläinen kipusi kyytiin tennissukissaan, lenkkareissaan ja teinireppu selässään.

Kun vain hetkisen saisi rauhoittua, antaa ajatusten olla ihan hissuksiin. Iltapäivän mielentila painoi silmät kiinni. Pää retkahti kai ikkunaa kohti. Pian oltaisiin Mallorcalla.

Palmuja, hiekkarantaa, laivoja, ihmisiä tennissukissa. Vai?

Meni kymmenen minuuttia, meni toiset, nostin pään takaisin hartioille. Edelleen ikkunasta näkyi tukevasti Barcelonan lentokentän asvaltti.

Meni tunti. Meni vähän yli. Sitten täti sanoi kaiuttimista, että ulos. "Johan siellä Mallorcalla oltiinkin", bussissa hymähdeltiin. Jo.

"Sen nämä matkat ovat opettaneet, että mitään ei kannata suunnitella. Ei ostoksia, ei rantaa. Sitten ei tule pettymyksiä," Leila Hurtig Lapin Matkailuopistosta tokaisee, kun ohjelmasta katoaa taivaan tuuliin puolentoista tunnin vapaa hetki.

Toinen yritys. Tennissukat, lenkkarit ja me kaikki muut nousemme uudestaan kyytiin. Pienen meren jälkeen alhaalla näkyy ruskeaa ja sitten harmaata. Harmaita peltoplänttejä, harmaita taloja.

Harmaa lentokenttä ottaa vastaan. Ja vesisade. Betoni muistuttaa Itä-Saksasta. Saksasta muistuttavat myös AirBerlin-halpalentoyhtiön mainokset, sekä kentän seiniin teipatut mainokset. Geniessen sie, bitte.

Paikka on vähän kuin Sotsi, jostain vuosien takaa, sellaiselta ajalta, jolloin minua ei vielä ollutkaan.

Ison Riu-ketjun hotellilla ajatukset valuvat Viking Linen Rosellalle. Kokoustilan viininpunainen kokolattiamatto särisee silmissä kuin telkkarin lumisade. Hyllyllä on VHS-videosoitin. Seinät ja tuolit on nekin kuorrutettu punaista tavoittelevilla sameteilla.

Henkilöstöresurssijohtaja kertoo, kuinka hotellinjohtajan pitää viikon aikana tervehtiä jokaista asiakasta. Se on hyvä. Sittenkin eturivissä leuat alkavat painua. Niin takarivissäkin.

Tällaiset työmatkat ovat matkustamisen, auringon ja maisemien tuhlausta. Väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Vaan kun ruotsinlaiva on jätetty taa, läppärit ja laukut heitetty hotellin valkoisille lakanoille, ja eteen katettu lasillinen sangriaa, oliivit, juustot, ravut, makkarat ja perunat, niin eipä väsytä enää.

Eikä kaupunki näytä enää Itä-Saksalta tai Sotsilta, ei Ruotsinlaivalta. Sympaattiset kujat risteilevät jännien kauppojen sivuitse. Rastapäinen veikko haluaa myydä typerän näköisiä muovisia silmälaseja.

Sangriaa tilataan toinenkin kannu. Ei 12,5 litraa kuitenkaan, vaikka ehdotan. Kyllä se tästä jampakoituu.

Uusi hammasharja, kiitos!

Mikä on kolmen tähden ja neljän tähden hotellien ero? Neljään tähteen sisältyy hammasharja ja -tahna. Kiitos siitä ja lepää rauhassa Saigonin hotellin rispaantunut ja hyvin palvellut hampaidenpuhdistin. Neljän tähden huoneessa tarjolla lisäksi tyylikkään mustiin puettuja nenäliinoja, kampa, suihkuhattu, kengänkiilloke ja parranajosetti. Shampoot tarjoillaan keltaisina, suihkugeelit sinisinä. Mutta miksi, oi miksi, jokaisessa hotellissa on samoja (yhtä pahoja) karkkeja tarjolla?

Lapille autonomia!

Andorra on ihmeellinen valtio.

Turisteja mahtuu 468 neliökilometrille vaikka ja kuinka. Tarkalleen ottaen 9 miljoonaa vuodessa. Heistä moni haluaa hiihtää. Rinnettä riittää sen 300 kilometriä ja hissejä sen verran, että ne kaikki yhdessä kuljettavat 150 000 hiihtäjää tunnissa.

Hissipoikia siis tarvitaan. Ja heitä saadaan helposti Etelä-Amerikasta. Kun Chilen ja Argentinan vuorilla talvi päättyy, se alkaa Andorrassa. Miten kätevää! Lähes koko sesonkityövoima tulee ulkomailta, Espanjasta, Ranskasta ja Etelä-Amerikasta.

Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Yritys kertoo valtion viranomaisille ennen kautta, paljonko työvoimaa tarvitaan, ja valtio kirjoittaa lapun, jossa luvataan ehkä kymmenen vähemmän. Kun kausi päättyy, ulkomaalaiset menevät kiltisti takaisin koteihinsa.

Hiihtolaaksoista on lyhyt matka kiemuraisia teitä myöden laakson pohjalle pääkaupungin Andorra la Vellan kohinaan. Ruuhkiakaan ei kuulemma ole, gondolit kun vetävät hiihtäjiä ylös rinteisiin sellaista vauhtia, ettei autoilu kannata.

Siellä kattilan pohjalla taivasta tavoittelee lasinen kärki, Caldean valtava kylpylä, jonka sisällä alkaa pelottaa. Kaiuttimista jylisee fantasiaelokuvien maailmanpelastuskohtaukselta kuulostava sinfoniaorkesterimusiikki, ja alle avautuu 25 000 neliötä vuorten kuumien lähteiden vettä.

Rauhaa rakastavat ranskalaisturistit kylpevät aamupäivisin, vilskettä himoavat espanjalaiset iltaisin. Venäläisiä tupsahtelee kasvava määrä siihen sekaan. Miten kätevää sekin! (Tosin 150:sta henkilökunnan jäsenestä vain yksi osaa venäjää.)

Vähempikin saa tunturilappilaisen sekaisin.

"Lapille autonomia!" projektikoordinaattori Niina Uusimaa julistaa. "Siitähän olisi vaikka mitä hyötyä, mutta ainakin nyt verovapaus."

"Ferrarin myymälä Enontekiön lentokentälle!" visioi Enontekiön Kehityksen toimitusjohtaja Elina Vammavaara.

Aika jatkaa matkaa, siis.

MIssä minä olen?

Anteeksi vain Andorra, mutta tämä arvokkaasti harmaantuneelta, suu korvissa asiakastaan palvelleelta vanhalta herralta ostamani kulmistaan jo kupristunut postikortti ei aivan vastaa silmieni eteen avautuvaa todellisuutta.

Silmämääräisen arvion perusteella Andorraan ostoksille tuleva espanjalainen, ranskalainen tai venäläinen haluaa ranteeseensa kiiltävän, kalliin tai vähintäänkin värikkään kellon, taskuunsa uusinta huutoa olevan kameran, jalkaansa nahkakengät ja laukkuunsa kartongin tupakkaa.

Käteen jäi

Toistaiseksi Tunturi-Lapin työvoimiston opintomatkasta on jäänyt käteen kaksi tyylikästä mustaa tuubia, joiden sisältöä huonosti Espanjaa taitava vaan arvailee. Kengänkiilloketta, sinistä suihkugeeliä ja suihkumyssyjä kaksin kappalein. Jännityksellä odotan, josko Mallorca toisi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä, vaikkapa hammasharjan. Edellinen hotellihammasharja kun uhkaa sanoa työsopimuksensa irti.